Kasvoin Jyväskylässä. Kävelin Kortepohjassa ja Halssilassa kouluun, yläasteen ja lukion kävin keskustassa ja matkustin linkillä.
Kun olin kotonani oppinut niin paljon, etten enää mitään käsittänyt, jätin äidilleni hellät jäähyväiset ja lähdin tallustamaan avaraan maailmaan oppiani lisäämään.
Tämä oli mukaelma ensimmäisen Pekka Puupää -sarjakuvastripin alusta. Pekka lähti eikä palannut. Enkä minäkään. Mutta keskisuomalainen olen, tavallani. Viime vuosina olen käynyt yhä enemmän, mutten koskaan jäädäkseni.
Tässä liikkeessä on jotain minulle ominaista. Pysyn periaatteessa paikallani, mutta liikun koko ajan. Usein taaksepäin.
Identiteettini on selkeä mutta häilyväinen, vahva mutta taipuisa. Olen urallani asetellut päähäni niin kirjailijan, toimittajan, kriitikon, luennoitsijan kuin järjestö- ja ammattiyhdistysaktiivinkin hattuja.
Minun näkökulmastani tämä on vahvuus. Samoja tiedontuotannon menetelmiä voi käyttää erilaisiin tarkoituksiin. Välillä syntyy yksittäinen lehtijuttu, välillä valmistuu seitsenvuotinen urakka.
Näen nämä kaksi aidosti keskenään tasa-arvoisina. Arvo syntyy omasta panoksesta eikä puitteista.
Jokaiseen työhön pitää suhtautua kuin se olisi viimeinen. Muuten se on.
Tällaisista lähtökohdista olen kirjoittanut tai toimittanut parikymmentä kirjaa. Pääosa on tietokirjoja, osaa ajattelen esseekirjoina. Raja on häilyvämpi kuin moni tuntuu kuvittelevan. Ero liittyy minusta tyylin näkyvään läsnäoloon.
Eri toimeksiannot edellyttävät erilaista suhdetta tekstiin. Joissain kirjoissa en voi antaa minän tulla aiheen tielle. Joissain minun pitää antaa (essee-)minän puhua sen verran, että teksti saa vähintään persoonallista väriä.
Jotkut kirjat ovat niin henkilökohtaisia, että märisen, itken ja ahistun alusta loppuun enkä sen jälkeen halua nähdä koko tekelettä. Olen sen verran mahtipontinen, että pidän lähinnä näin syntyneitä teoksia kirjallisuutena. Onneksi olen pari sellaistakin tehnyt.
Keskipäivän miehiä (Art House 2016) on kuvaavinaan (etenkin mies-) taiteilijoiden keski-ikää ja tuovinaan lisätietoa varsinkin monien kuvittaja-sarjakuvataiteilijoiden urasta ja elämästä – mutta minun elämästäni ja ajattelussani tapahtuneista muutoksista se kertoo. Oli keski-iän kriisi, sitä piti käsitellä ajattelemalla eli kirjoittamalla.
Muuten se on mennyttä (Arktinen banaani 2022) on kuvaavinaan vasemmistotaiteilijoiden ja vasemmistolaisen taiteen paikkaa maailmassa – mutta minun lapsuuteni lähtökohdista ja estetiikkani perusteista se kertoo. Oli keski-ikä vailla kriisiä, sitä piti käsitellä ajattelemalla eli kirjoittamalla.
Kolmas esseekirjani Käännekohta (Hämeenlinnan taidemuseo 2022) on olevinaan tietokirja – mutta salaa se on esseekirja. Käännekohta käsittelee 1950–60-lukujen suomalaista kirjankansitaidetta, josta myös kuratoin näyttelyn. Todellisuudessa se kuitenkin kuvaa modernin lopullista läpimurtoa ja tapaa, jolla sen ajan (alan kirjallisuudessa midcentury modern) taiteilijat hakivat puhtaan kokemisen hetkiä yllättävän kaupallisiinkin toimeksiantoihin.
Se oli periaatteessa tilauskirja, mutta en enää osannut tehdä tavanomaiseen tapaani.
Siispä kirjan valmistuminen oli poikkeuksellisen tuskallista. Muutamaa viikkoa ennen kirjan painoon menoa olin sitä mieltä, että tästä ei tule mitään ja minun olisi ehkä lähipäivinä kerrottava museolle, että tämä osa hyvästä hankkeesta on hylättävä.
Sitten eräänä sunnuntaina heräsin maalta, kävelin kuistille ja avasin koneen. Tutkin tekstiä ja päätin heittää parisataatuhatta merkkiä hyvää mutta kelvotonta tekstiä pois. Yhtäkkiä rakenteet piirtyivät selvinä esiin ja tiesin saavani kirjan nopeasti valmiiksi.
Siitä tuli paras kirjani. Nyt teen taas esseekirjaa. Särkee ja polttelee, ei hyvällä tavalla. Vaan uskottava on! Olen käynyt Helsingistä kahdesti Villa Ranassa kirjoittamassa, hitaasti ja tuskallisesti – mutta ihan hyvin.
Iltapäivällä olen ottanut Ylä-Ruthilla kahvin ja oluen ja iloinnut hyvästä elämästäni. Tämä ei ole sama kaupunki, jossa kasvoin. Enkä minä sama, joka kasvoi.
