Kasvoin ja kutistuin Kuopiossa (kuin sieni tai valo) niin, että jokaisella kadulla siellä on muisto ajoista, jolloin kuvittelin olevani lapsi. Yläkoulun hallitsemattomassa turbulenssissa luoviessani näin äidinkielen luokan oikean seinän (minusta katsottuna) ilmoitustaululla lehtileikkeen kirja-arvostelusta; siinä oli jotain diibadaabaa ja runo Aki-Willen toiselta runokokoelmalta. Luin sen uudelleen joka tunti, kerran viikossa, koko lukuvuoden ajan. En ymmärtänyt siitä mitään. En ymmärrä siitä mitään vieläkään.
Sitten muutin Jyväskylään.
Sisään- ja uloshengitin puolet viikkoihin mahtuvista tunneista musiikkeja sanoin ja kenraalibassomaisin teoin, toisen puolen join kaljaa. Lageria ja Suomalaisia OluitaTM (eli lagereita), ennen kuin löysin IPA:t. En onnistunut hukuttamaan itseäni, vaikka yritin; pää ei ole tahdonalainen elin. Lähdin vettä korvista valuen (toisessa se ei haittaa, olen puolikuuro) maailmalle ovet paukkuen. Tai ainakin jonnekin jota luulin maailman synonyymiksi; neljä maata sadasta yhdeksästäkymmenestä kuudesta (en tunnusta Venäjää). Join kaljaa (lagereita), tulin huijatuksi, huijasin. Lähinnä itseäni. Sammuin Malesiaan, tipuin kalliolta Australiassa. Uneksin tiikereistä Indonesiassa (okei, se oli viidakossa, joten siellä oli ihan oikeasti tiikereitä) ja makasin viikon Thaimaassa denguekuumeessa. Olin rikki lukemattomin eri tavoin. Vaalenin pysyvästi. Hyväksyin etten rusketu. En nähnyt ketään enkä mitään. Tai sitten kaiken mitä voin.
Yliopistossa minulle näytettiin mestariveistoksia, opetettiin sanojen atomeja, että voisin rakentaa laivoja kivestä. Yritin. Minun kiveni vain halkeilivat, irtoilivat, pölysivät. Ihmisten kokoisten kuutioiden sisältä löysin ainoastaan hiekanjyviä, jotka laitoin itämään. Hain kuitenkin aina uuden kiven, mihin metsään satuin eksymään.
Etsin yhä äidinkielen luokan seinän runoa. Pentti kertoi siitä jotain illan pysyvästä hämärästä kuiskiessaan. Pekka kiikkui siihen tavuja elokuisena iltana. Lainasin kirjastosta kirjoja kuin olisin vapaa ihminen ja kaikki olisi ilmaista, harjoittelin sokeana lukemista. Kun halusin huutaa, huusin. Kun halusin itkeä, olin hiljaa. Liikkumatta. Yhdistelin kirjaimia, tuli sanoja, vieraskielisiä, mustan valkoisia. Tuli lauseita, virkkeitä, konjunktioita, kappaleita, lukuja, kokoelmia, morfeemeja.
Nyt harjoittelen vihaan huutamista. Liikun ja liikutun.
Päästän irti ja seitti ympärilläni löystyy.
En yritä rakentaa enää laivaa. En koota kiveä uudestaan.
Yritän rakentaa silhuetin, joka kaikuisi.
