kohinaa kohinaa kohinaa
kohinaa kohinaa kohinaa
kohinaa kohinaa kohinaa– Mikael Brygger, 21.3.2026, Vakiopaine
Vuoden ensimmäistä Sähkö-klubia on jo odotettu. Helmikuussa Suomen Kulttuurirahasto myönsi 10 000 euroa tulevien klubien järjestämiseen, ja nyt maaliskuussa Kirjailijaliitto antoi Sähkö-klubille 1000 euron arvoisen paikallista ruohonjuuritason kirjallisuustoimintaa esille nostavan Suunta-palkinnon. “Helposti lähestyttävässä Bar Vakiopaineessa järjestetty Sähkö-klubi on muodostunut ainutlaatuiseksi kohtaamispaikaksi, jossa runous risteää muiden taidelajien kanssa ja luo yleisölleen unohtumattomia elämyksiä”, kuvaillaan palkinnon perusteluissa.
Saavun Vakiopaineeseen hieman ennen varsinaisen ohjelmallisen osuuden alkua. Kuppilan pöydissä istuu kahdenlaista väkeä: niitä, jotka ovat tulleet runoiltaan, ja niitä, jotka ovat jo ehtineet tovin viettää alkuiltaa lasejaan nostellen. Hienovaraisesti juontaja Olli-Pekka Tennilä käy muistuttelemassa tapahtuman luonteesta, ja pian remakkaammat seurueet suuntaavat toisaalle tai hiljentyvät kuuntelemaan.
Illan aloittaa valkoisessa, valoa hohtavassa asussaan Alba Ala-Pietilä. Hän lukee runoja viime vuonna ilmestyneestä esikoisteoksestaan Säiliö (Bokeh), jossa säiliön käsite avautuu moneen suuntaan. Sen voi ymmärtää kirjaksi, kuten esityksen alun runossakin ehdotetaan, mutta myös laajemmin, onhan mahdollisuus asioiden säilömiseen ja välittämiseen koko kulttuurin perusta. Ala-Pietilän huomio ihmisyydestä tarkentuu juuri tähän:
Keräilykulttuuri on ylenkatsettu. Mikä olisi selvemmin ihmislajin selviytymisen ytimessä kuin kuljettamisen, säästämisen ja tarjoilun mahdollistava säiliö, joka sallii ajattelun kurottamisen poikki nyt tapahtuvan?
Oma huomioni sitaatissa kiinnittyy sanaan ylenkatsettu. Olen melko varma, että Ala-Pietilä lausuu sen niin – vaikka saatan kyllä erehtyäkin. Joka tapauksessa tavallisuudesta poikkeavien sanojen tai jopa jonkinlaisten epäsanojen käyttö on Säiliö-kokoelmalle tyypillinen piirre, siellä täällä saattaa teosta lukiessaan törmätä sellaisiin sanoihin kuin esimerkiksi hyökelehtiä, haprastua. Ala-Pietilän lukiessa runojaan epäsanat kuitenkin liudentuvat osaksi puhuntaa, ne eivät ole enää niin huomionhakuisia tai päällekäyviä: mutta siellä ne yhä ovat, lisäämässä säiliöön poimitun sanaston diversiteettiä ja korostamassa, että monimuotoisuus on tärkeää.
Sanat eivät säiliöidy aina vapaaehtoisesti, sulassa sovussa. Ala-Pietilän lukemassa runossa voi kuulla, kuinka kirjoittaminen tai mikä tahansa kieleen liittyvä toiminta, jossa on käytettävä uudelleen jo vakiintuneihin merkityksiin juurtuneita sanoja, muuttuu lähes kolonialistiseksi toiminnaksi. Sanat riistetään asuinsijoiltaan uusia tehtäviä varten:
se vastustaa, sillä kaikki sen kodista on poissa, on yritettävä kertoa: ei hätää, täällä on uudet majat teille kaikille […] mutta sana itkee, musteläikkä maassa ja varpaat mustina
Runossa sanat kuitenkin vähitellen tyytyvät kohtaloonsa, myöntyvät, alkavat rakentaa ja luoda uutta. Vaikka Ala-Pietilä esityksensä alussa puhuukin säiliöstä kirjana, voi kuulija tulkita läsnä olevan koko ajan muitakin kielen käyttöyhteyksiä: mitä esimerkiksi säiliöidään silloin, kun jokin vanha lakkaa ja uusi alkaa, miten juurruttaa vanhat sanat versomaan uusia merkityksiä.
Tämä on hyvä alku. Vahva temaattisuus luo illalle sopivan viitekehyksen, ja Ala-Pietilän samanaikaisesti herkkyyteen taipuva mutta varma luenta saa yleisön keskittymään, astumaan runon taikapiiriin: ruukku on avattu, sanat kantavat – tai kuten Ala-Pietilän runossa muotoillaan: vasten pintoja liikkuvat kielen huokoset
* * *
Toisena esiintyy Mikael Brygger, joka viime vuosina on päivätyökseen opettanut kirjoittamista Taideyliopistossa. Kirjoittajana Brygger tunnetaan menetelmällisistä kokeiluistaan ja minimalistisesta ilmaisustaan. Jälkimmäistä on luvassa nytkin: lukiessaan Brygger hyödyntää painokkaasti lausuttuja, yksittäisiä sanoja sekä lauseita, ja niiden välille avautuvia lyhyitä mutta merkityksellisiä hiljaisuuksia, joiden aikana koko Vakiopaine odottaa. Eikä pelkästään odota, vaan usein myös oivaltaa: Bryggerin teksteissä kieli tarjoaa usein jonkin jujun kuulijan iloksi.
Vähäeleiset runot hyödyntävät esimerkiksi toistoa, joka synnyttää eron, uuden merkityksen. Brygger saattaa johdattaa ajattelemaan “kokemuksen kokemusta” – vaan entäpä kun lisätään tasoja … “kokemuksen kokemuksen kokemus” … “kokemuksen kokemuksen kokemuksen kokemus”. Liian pitkälle ei edetä – mutta kuitenkin sen verran, että kuulija näkee jo kuilun, johon kielen tavallaan kieliopillisesti täysin järkevästi toimiva mutta silti mielettömyyksiin johdatteleva logiikka itsensä ajaa.
Esityksessä on paljon kolmesanaisia runoja, joissa luotetaan kuulijan kykyyn ja haluun lähteä leikkiin mukaan. Itselleni niistä jää vahvasti mieleen kolmesta kuin-sanasta koostuva runo, jossa tavoitellaan runopuheen kieliopillisesti keskeistä elementtiä.
kuin kuin kuin
Itseään toistavan konjunktion muodostama triptyykki tuntuu terapeuttiselta eleeltä kaltaiselleni paljon runoja lukevalle, joka toisinaan joutuu ähkyn partaalle nautittuaan liikaa vertauskuvia. Usein runouden kuin-vertauksissa muodostuu eräänlainen pysäytyskuva, jolla on alku ja loppu, mutta Bryggerin runossa liike kulkee molempiin suuntiin: vertauksen varsinainen sisältö jää avoimeksi, ja ehkä juuri siksi kuva ei pysähdy, vaan kuin-sanat alkavat vuotaa ja valua, horjuttaa toistensa asentoja. – Vai onko sittenkin kyse pelkästä toistosta: kuin kuin kuin … kuin runoilija jäisi jonkinlaiseen luuppiin hakemaan vertaukselleen oikeaa sanaa.
Hieno on myös sarja, jossa kolmen sanan – aurinko, pilvi, puu – paikkoja vaihtamalla Brygger vähitellen muodostaa kuvan, auringonlaskun: “Aurinko – pilvi – puu … pilvi – aurinko – puu …” Sanat putoavat, esiintyjän katse on intensiivinen (yksittäisiä sanoja ei tarvitse lukea paperista) ja hahmo staattinen, lukuun ottamatta kädellä osoitettuja suuntia tai asemia lausutuille sanoille. Vakiopaineen kuuntelemaan keskittyneessä hiljaisuudessa se, mikä alkoi leikinomaisena luentana, kasvaa vaikuttavaksi performanssiksi.
* * *
Tauon jälkeen on vuorossa duo. Suomalaisen nykyrunouden kärkinimiin lukeutuva Henriikka Tavi esiintyy yhdessä saksofonisti Jaakko Martikaisen kanssa. Tavin runokokoelmissa on usein ollut kyse aluevaltauksista, uuden etsinnästä, runouden ja runokielen mahdollisuuksien kartoittamisesta. Ja siitä on kyse nytkin: esityksen alkaessa paljastuu, että lavalle ei astellutkaan runoilija ja hänen luentaansa taustoittava muusikko, vaan kahden instrumentin voimin dialogia käyvä jazz-kokoonpano.
Tavi ei tyydy pelkästään lukemaan runojaan vaan käyttää välillä ääntään kuin puhallinsoitinta. Hengitys rytmittää äänteitä, löytyy sävelasteikko ja Tavi alkaa pikemminkin soittaa kuin lausua sanoja. Ja Martikainen vastaa saksofonillaan: syntyy yhteys, kommunikaatiota, sitä mihin jazz perustuu. Välillä kuullaan Martikaisen improvisaatioita: saksofoni ottaa tilan haltuun, suo kokoonpanon toiselle instrumentille mahdollisuuden levätä.
Vaikka dialogi Martikaisen ja Tavin välillä kuulostaa orkestrointiin heittäytyessäänkin pakottomalta ja helpolta, niin se mikä on saksofonille luonteenomaista, vaatii paljon ihmisääneltä. Myös tekstin on sovelluttava näin epätyypilliseen “luentaan”. Niissä kohdin, joissa Tavi pikemminkin musisoi kuin lukee tekstejään, alan kiinnittää huomiota tekstin materiaalisiin piirteisiin: ehkä lyhyet vokaalit luovat rytmiä, ehkä sointi syntyy toistuvista L- ja M-kirjaimista.
Ja kun esitys on ohi, huomaan keskittyneeni niin paljon musiikkiin ja vuorovaikutukseen esiintyjien välillä, että en osaa juurikaan kertoa esitettyjen runojen varsinaisesta sisällöstä … Toisaalta oletan, että jotain tällaista kokemusta esityksellä on pyrittykin saavuttamaan.
* * *
Viimeisenä esiintyy Pietu Arvola, Helsingissä asuva ääni- ja mediataiteilija. Illan päättävässä musiikkiesityksessä Arvola käyttää pääasiallisena instrumenttinaan modulaarista syntetisaattoria. Modulaarisyntetisaattorit vaikuttavat ainakin Jyväskylässä olevan tällä hetkellä hyvin muodikkaita: toisinaan huomaan istuvani pöydissä, joissa kaikilla muilla paitsi minulla tuntuu olevan sellainen: “Miksi hankkia moottoripyörä, jos voi ostaa modulaarisyntetisaattorin?”
En osaa sanoa, minkä verran Arvola käyttää esityksessään valmiita sampleja, äänityksiä, ja mikä kaikki taas on yksinomaan paikalla luotua. Vähitellen kasvava ja muuntautuva esitys on joka tapauksessa kiinnostava nimenomaan runoillan päätteeksi, tai ainakin omassa tulkinnassani alan kuulla siinä kaikuja samoista rakennepiirteistä, jotka ovat olleet oleellisia illan aiemmissakin esityksissä. On tyhjyyttä tai oikeastaan kohinaa, jonka keskelle luodaan merkitystä – ja syntyy yhteyksiä eri elementtien välillä. On toisteisuutta, joka palauttaa mieleen jonkin aiemman mutta muuttaa hivenen sen asentoa, vaikutelmaa. On jotakin improvisaation kaltaista, jatsahtavaa.
Huomio kiinnittyy myös itse instrumenttiin, värikkäitä johtoja ryöppyävään modulaarisyntetisaattoriin. Analogiset kytkennät vaativat jatkuvaa käsien liikettä, tarttumista, irrottamista, liittämistä, tarttumista, irrottamista, liittämistä … Ajattelen sitä mistä ilta alkoi, Ala-Pietilän runoa keräilijäkulttuurista, säilömisestä. Arvola poimii tai oikeastaan keräilee modulaattorisyntetisaattorista ääniä kaikumaan Vakiopaineeseen.
“Mikä olisikaan säiliö ellei kirja?” kysyttiin Ala-Pietilän lukemassa runossa. Mutta itse muotoilisin tämän kysymyksen muotoon puetun vastauksen toisin: mikä olisikaan säiliö, “joka sallii ajattelun kurottamisen poikki nyt tapahtuvan”, ellei nyt jo viidennenkymmenennentoisen kerran järjestettävä Sähkö-klubi, nykyrunouden ja monitaiteisuuden kohtaamispaikka Vakiopaineessa?
Tästä säiliöstä on hyvä ammentaa, mietin kotiin lähtiessäni.
* * *
Teksti: Penjami Lehto (Keski-Suomen Kirjailijat ry:n johtokunnan jäsen)
Kuvat: Laura Lehto
